Tämän päivän nuoret ja nuoret aikuiset ovat kohtalonkysymys kirkon tulevaisuudelle, mutta kiinnostaako kysymys riittävän montaa kirkon päättäjää?
Kirjoitus on julkaistu alunperin 10.1.2024 Kotiseurakuntana Paavali -listan blogissa.
Kiersin syksyn mittaan eri seurakuntien, luterilaisten ja muiden kristillisten, tilaisuuksia pääkaupunkiseudulla. Kierroksen ja aikaisempien kokemusten perusteella kirkon tulevaisuus ei näytä huolettomalta: nuori aikuinen on harvinainen kävijä kirkossa. Ja kun katsoo ympärilleen kirkollisissa päätöksentekoelimissä, huomaa monesti saman ilmiön. Itse olen 35-vuotiaana seurakuntani neuvoston nuorin päättäjä.
Nuorten ja nuorten aikuisten osallistuminen kirkon tilaisuuksiin ja päätöksentekoon on toki kaksi aivan eri asiaa, mutta ne kytkeytyvät myös yhteen: molemmissa on kyse kirkkomme tulevaisuudesta.
Jos kirkon tarjoama toiminta ei kiinnosta tai edes ole tuttua, ei jäsenyyskään pian tunnu tärkeältä. Ja ilman jäseniä kirkko ei voi tarjota kaikkia niitä asioita, joita nykyihmiset pitävät itsestäänselvyytenä: kastetilaisuuksia, avioliittoon vihkimistä ja haudanlepoa, puhumattakaan ruoka-avusta, perhekerhoista, rippileireistä ja kirkkorakennuksista kulttuurihistoriamme keskeisinä maamerkkeinä.
Ilman nuoria kirkossa ei hetken kuluttua ole myöskään päättäjiä hoitamaan yhteisiä asioita, ja tekemään edessä uhkaavia vaikeita luopumisen päätöksiä, nuorempien ja tulevien sukupolvien näkökulmat huomioiden. Jotakin kannattaisi siis tehdä, eikä jatkaa kuten business as usual. En kuvittele olevani ensimmäinen saman havainnon tehnyt, mutta asiasta puhutaan silti kirkossa liian vähän – ja vielä vähemmän näen konkreettisia toimia ongelman ratkaisemiseksi.
Nuori aikuinen kirkonpenkissä on harvinainen näky
Nuori aikuinen kirkonpenkissä on yhtä harvinainen näky kuin city-vihreä Okra-maatalousnäyttelyssä: voihan sinne joku eksyä, mutta poikkeus vahvistaa säännön. On upeaa, että vanhemmat ikäluokat vielä joten kuten kirkon penkkiin löytävät, mutta missä tahansa tavallisessa viikkomessussa istuessaan ja ympärille katsellessaan ei voi välttyä ajatukselta, että olemme pulassa 15 vuoden kuluttua. Seurakunnissamme tehtävä nuorisotyö on tasokasta ja tavoittaa edelleen rippikoulun välityksellä valtaosan jokaista ikäluokkaa, mutta mitä tapahtuu rippikoulun ja isosvuosien jälkeen? Tiedän itsekin kokemuksesta, että muutto toiselle paikkakunnalle opintojen perässä sekä mielekkään nuorille aikuisille suunnatun toiminnan puute katkaisee suurimmalla osalla seurakuntaelämän seinään. Hyppy tunnelmallisten illanviettojen, ystävien, kitaran ja nuoren seurakunnan veisukirjan parista sunnuntaiaamun virsi- ja urkumusiikin äärelle on liian syvä, vaikka sitäkin oppii vanhemmiten arvostamaan.
Vapaiden kristillisten suuntien tilaisuuksiin nuoret aikuiset kyllä tuntuvat löytävän. Jotakin itsetutkiskelua olisi tehtävä niin kirkon tapahtumien kutsuvuuden ja houkuttelevuuden kuin viestinnän tavoittavuudenkin osalta – tässä ajassa on kyllä edelleen kysyntää hengellisyydelle, mutta osaako kirkko tarjota sitä nykyihmiselle kiinnostavalla tavalla? Luterilaisesta teologiasta ei silti tarvitse tai pidäkään luopua, mutta kyllä näitä vaikeita kysymyksiä silti pitää uskaltaa esittää ja toimintatapoja uudistaa.
Esitän itse esimerkkinä ensimmäisen kysymyksen:
Onko sunnuntaiaamu kello kymmenen nykyihmiselle se paras ja kutsuvin hetki tulla messuun? Onko se olennainen osa luterilaisuutta, vai voisiko tätä käytäntöä muuttaa?
Tiedän, että tilaisuuksia järjestetään muulloinkin, mutta kirkkojärjestyksessä messuista säädetään seuraavaa:
“Pääjumalanpalvelus aloitetaan kello 10. Kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto voi perustellusta syystä päättää, että pääjumalanpalvelus aloitetaan säännöllisesti muuhun kellonaikaan. Kirkkoherra voi yksittäistapauksessa päättää pääjumalanpalveluksen alkamisesta muuhun aikaan.”
Entä miten eri tapahtumia markkinoidaan? Lehdissä ja seurakuntien nettisivuilla, vaihtelevasti seurakuntien somekanavilla, ainakin. Kuuluuko maksettu mainonta työkalupakkiin, entä riittävä toisto? Mitä seurakuntien viestintätyön resursointi tällä hetkellä mahdollistaa, ja onko se riittävästi?
Pieni esimerkki Helsingin seurakuntayhtymän viestinnästä: yhtymän viestintäbudjetti on sinällään aivan hyvällä tasolla, mutta henkilötyövoimaa sillä saadaan kovin vähän. Merkittävä siivu budjetista käytetään sinällään ihan tärkeisiin printtiviestinnän keinoihin, eli Kirkko ja kaupunki -lehteen (ilmestyy toki myös sähköisenä) sekä joulun alla kaikkiin seurakuntalaisten koteihin postitettavaan adventtikalenteriin. En ehdota kummastakaan näistä luopumista, mutta isossa kuvassa nuorten ja nuorten aikuisten tavoittamiseksi on kirkon viestinnässä tulevina vuosina tehtävä strategisia painopisteen muutoksia. Jos siis halutaan tavoittaa nuorempia sukupolvia – muutoin jatketaan vain samaan malliin.
Meille nuorille aikuisille, joihin kirkon kontekstissa itsenikin vielä henkisesti lasken, pitää viestiä siellä, missä me jo olemme. Yksittäiset some- ja tubepapit ynnä muut tekevät tässä jo hyvää työtä, mutta ison muutoksen tekemiseen tarvitaan isoa pensseliä organisaatioviestinnän osalta. Eikä minkään seurakunnan somekanavia todellakaan kannata hoitaa edes osittain vapaaehtoisvoimin, jos halutaan tasaista ja korkeaa laatua, joka johtaa tuloksiin.
Videot vakiinnuttavat jatkuvasti asemaansa tiedonsaannin muotona, mutta niiden tekemiseen menee paljon enemmän aikaa, kuin monen muun viestintämateriaalin tuottamiseen. Siksi tarvitaan enemmän viestijöitä ja spesifiä osaamista kohderyhmän tavoittamiseen. Tuskailen itsekin jatkuvasti, miten tieto melkein mistään koti- tai lähiseurakuntani tilaisuudesta ei tavoita minua orgaanisesti ilman, että tietoa itse aktiivisesti etsin, mutta monien vapaiden suuntien tapahtumista tieto tippuu eteeni melkeinpä pyytämättä. Jotakin tässä olisi nyt tehtävä toisin, eikä vain moitittava nuorten aikuisten kiinnostuksen puutetta ja laiskuutta etsiä itse tietoa.
Nuorten vaikuttajaryhmät seurakunnissa voivat olla floppi tai kirkon menestystekijä
Kirkolliskokous päätti marraskuussa 2019, että jokaiseen seurakuntaan tulee perustaa nuorten vaikuttajaryhmä. Päätöksen voimaantulo sidottiin uuden kirkkolain voimaantuloon 1.7.2023. Vuoden 2024 alussa seurakunnissa otettiin käyttöön uudet hallintosäännöt, joissa nuorten vaikuttajaryhmien asema on kirjattu virallisesti osaksi seurakuntien toimintaa.
Kaikkien meidän rakastamassa kirkkojärjestyksessä nuorten vaikuttajaryhmistä on säädetty luvussa 10 pykälässä 5 seuraavaa:
“Nuorten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien varmistamiseksi seurakunnan on asetettava nuorten vaikuttajaryhmä ja huolehdittava sen toimintaedellytyksistä. Vaikuttajaryhmä voi olla usean seurakunnan yhteinen. Vaikuttajaryhmän tehtävänä on vaikuttaa asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon sekä osallistua seurakunnan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen. Vaikuttajaryhmään valittavien tulee olla konfirmoituja alle 29-vuotiaita seurakunnan jäseniä.”
Nyt nuorten vaikuttajaryhmien asema on kirjattu myös hallintosääntöihin, jotka tulevat seurakunnissa voimaan viimeistään vuoden 2024 alusta. Lasten ja nuorten keskus tukee lasten ja nuorten osallisuutta kirkossa ja muualla yhteiskunnassa mm. tukemalla seurakuntia nuorten vaikuttajaryhmien perustamisessa ja koordinoinnissa. Heidän mukaansa nuorten vaikuttajaryhmiä on kirjoitushetkeen mennessä perustettu ainakin 116 – Helsingissä nuorten vaikuttajaryhmä löytyy jo ainakin kymmenestä seurakunnasta.
Olen työskennellyt nuorisoalalla mm. nuorten demokratiakasvatuksen ja osallisuuden parissa eri tehtävissä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Nuorten vaikuttajaryhmien kirjaaminen kirkkojärjestykseen on mielestäni oikeaan suuntaan ohjaava teko. Samalla kuitenkin pelkään, että hyvä yritys voi päätyä mahalaskuksi, ja kymmenen vuoden päästä päädytään poistamaan koko kirjaus todettuamme, etteivät ne ryhmät mitään tehneet ja oikeastaan ne olivat vain rasite paitsi viranhaltijoille, myös nuorille itselleen.
Ongelma on se, ettei nuorten vaikuttajaryhmien suhteen ole selkeitä raameja sille, mitä konkreettista nuorten vaikuttajaryhmät tekevät ja miten. Mikä on vaikuttajaryhmien suhde seurakuntien päätöksentekoon? Mitkä ovat vaikuttajaryhmien oikeudet?
Onko kyseessä luottamustoimi, jonka hoitamisesta maksetaan korvausta? Vapaus toimintatavoista on jätetty seurakunnille itselleen, mikä on toisaalta hienoa. Vapaudessa piilee toisaalta myös riski siitä, että nuorten vaikuttajaryhmistä muodostuu vuosikymmenen floppi, jos päättäjät ja nuoret eivät yhdessä riittävän jämäkästi pohdi tavoitteita ja toimivia käytäntöjä toiminnalle. Ja pelkäänpä, että vain osassa seurakunnista tähän päästään.
Jos seurakunnan päätöksenteko ei varsinaisesti innosta ja kutsu pariinsa sankoin joukoin meitä aikuisiakaan, en ihmettele, ettei se nuoriakaan juuri kiinnosta: nuoria oli viime seurakuntavaaleissa prosentuaalisesti vähemmän ehdolla kuin kahdella edellisellä kerralla. Enkä ihmettele, sillä tuntien puuduttavat kokoukset seurakuntasalin lattiamateriaalien ja hissiremonttien parissa, ja toisaalta pahimmillaan sekava ja enemmän viranhaltijoita kuin päättäjiä palveleva kokoushallinto meinaavat sammuttaa politiikan ja vaikuttamisen raskassarjalaisenkin vaikuttamishalun.
Vaikuttamishalun tiedän hävinneen joidenkin tuntemieni nuorten osalta myös silloin, kun päättäjien tilannetaju heidät kohdatessaan on ollut puutteellista. Nuoret tarvitsevat vaikuttamiseen innostamisessa mahdollisuuksien horisonttiinsa kuvia siitä, mitä kaikkea he voivat tehdä ja mihin kaikkeen vaikuttaa, sekä henkisesti ja hengellisestikin turvallisen tilan tätä toteuttaa. Siitä me päättäjät olemme vastuussa.
Nuorten osallisuuden kasvattaminen kirkon ja seurakuntien päätöksenteon parissa paitsi parhaimmillaan antaa enemmän tietoa ja näkökulmia päätöksentekoon, on se myös demokratiakasvatusta. Kaikki mahdolliset keinot kasvattaa aktiivisia seurakuntalaisia hoitamaan yhteisiä asioita kannattaa aina käyttää, kukaanhan ei ole seppä syntyessään.
Nuorten osallisuus päätöksentekoon ei saa jäädä yhden keinon varaan
Mitä konkretia nuorten osallisuuden edistämisessä voisi sitten olla? Nuorten vaikuttajaryhmien lisäksi kaikille keskeisille päätöksenteon tasoille tulisi seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä avata läsnäolo- ja puheoikeus nuorten edustajille, kuten esimerkiksi Tampereella on tehty. Tätä ehdottaessa vasta-argumenttina usein käytetään sitä, että nuoria ei kiinnosta, ja että nuoria on vaikeaa löytää näille paikoille. Periaatteellinen päätös avata kokoukset nuorten edustajille on kuitenkin pidettävä erillisenä asiana motivaatiosta osallistua, johon siihenkin voidaan kyllä vaikuttaa määrätietoisilla toimilla.
Konkreettinen idea nuorten vaikuttajaryhmien rooliin seurakuntien päätöksenteossa tulee Kotka-Kymin seurakunnasta, jossa on perustettu ns. lava-ryhmä valmistelemaan lapsi- ja nuorivaikutusten arviointia ennen kokouksia. Ryhmä koostuu työalajohtajasta, muutamasta vuoroin osallistuvasta viranhaltijasta varhaiskasvatuksen sekä nuorisotyön osalta, nuorten vaikuttajaryhmän edustajista sekä lapsiasiahenkilöstä. Ryhmän läpi kulkee kaikki hallinnollisten elinten esityslistat ennen kutsujen lähettämistä. Säännöllisesti kokoontuva, dynaaminen ja keskusteleva ryhmä voisi olla monelle nuorelle mielekäs tapa päästä osallistumaan päätöksentekoon konkreettisesti, siinä missä kirkkovaltuuston kokous voi joillekin tuntua vaikealta paikalta nostaa omia näkemyksiä esille (vaikka sekin vaihtoehto pitää silti tarjota).
Nuorten vaikuttajaryhmiä kannattaa kannustaa tekemään omia aloitteita seurakuntansa päätöksentekoelimiin. Tässä ja muissakin osallistumisen tavoissa tukena voisi toimia nuorille nimetyt kummivaltuutetut, jotka pitävät yhteyttä, avaavat päätösten taustoja ja päätöksenteon rakenteita sekä pitävät huolta, että nuorten näkökulmat tulevat päätöksiä tehdessä esille.
Nuorten osallisuuden tapoja ja nuorten vaikuttajaryhmien konkreettista toimintaa tulee tietysti suunnitella nuorten itsensä kanssa, mutta vastuuta toteutustapojen keksimisestä ja edistämisestä ei saa sälyttää yksin heille. On meidän aikuisten päättäjien sekä viranhaltijoiden vastuulla nostaa erilaisia vaihtoehtoja ja malleja pöydälle, tehdä osallistuminen mahdolliseksi ihan jo pelkän teorian tasolla ja kannustaa nuoria vaikuttamaan. Koska miten voisi tavoitella jotakin, jonka ei osaa edes kuvitella olevan mahdollista?
Me tämän hetken kirkon vallankäyttäjät päätämme, miten suhtaudumme kirkkomme nuoriin: katoavana luonnonvarana, vai oljenkortena, joka voi pelastaa kirkkomme tulevaisuuden.